sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kun ei voi suunnitella tulevaa.

Moii!


Oon varmaan jokaisen postauksen aloittanut sanoilla, että jäänyt taas tämä kirjoittelu.
Mutta nyt se on oikeasti jäänyt aivan tyysti.
Asioita olisi miljoona mistä haluaisin tänne kirjoittaa, ja jakaa teille lukijoille, mutta tilanteita nyt tullut niin paljon, että oon keskittynyt vain olennaiseen.

Tänään on menossa rv 29+5, eli 30 raskausviikolla mennään, ja 72 päivää on jäljellä laskettuun.
Painoarvio oli ultrassa noin 1300g ja n. 35cm pitkä.

Olen ``kärsinyt`` viimeaikoina kovista supistuksista, ei ihan ihan semmoisista pienistä vaan, että jouduin syödä panadolia maksimi annokset, hieroin itseäni kokoajan reisistä, kauratyynyt lämmitti selkää ja reisiä vähän väliä ja huomasin, että heijaan itseäni.
No aluksi kävin viikolla 18 Seinäjoella synnärillä näytillä juuri näiden kovien supistelujen takia. Tilanne oli silloin ihan ok, kohdun kaulaa jopa 4 cm jäljellä, mutta sain kotia varuiksi supistusten estolääkkeen.

Viikon pärjäsin kotona, ja tietenkin tilanne välillä helpotti.
Torstaina 10.5. olin jo kärsinyt 3 päivää erittäin kovista kivuista, ja homma meni siihen pisteeseen, että itkin vaan kun sattui niin.
No jääräpäänä soitin sitten vasta synnärille kysyäkseni mielipidettä, jonka jo tiesin soittamattakin, että nyt tänne heti.
Äiti lähti mukaani ku tyttökin oli kovassa flunssassa ollut jo muutamia päiviä kotona.
Oli siis ilta ja mieskin oli jo tullut töistä.

Käyrille ei hoitaja edes laittanut, viimeksi olin tunnin. Oli vähä koppava ja kiireinen.
Ja ajattelin, että eipä tässä varmaan enää mitään hätää ole.
Mutta oloni huononi, oksetti kovasti ja tunsin itseni erittäin väsyneeksi.
Aikamme siinä odotimme, tunteja, koska synnärillä oli erittäin kiirus ilta.
Lääkäri tuli, mutta hänetkin oli jouduttu soittaa lisäavuksi kun ei päivystävä kerennyt.

Kun pääsin lääkärille, tehtiin tietenkin tuttuun tapaan tutkimus kohdunkaulalle ja ultrattiin.
No tilanne ei ollut vielä kaaottinen, mutta kohdunkaula oli lyhentynyt alle 3 ja paikat oli täysin pehmeät. Ja lääkäri sanoi, että jäät tänne tarkkailuun.
Itkuhan siinä pääsi.
Eniten itkin sitä, että Tyyne jäi kotia. Enhän ole ollut juuri ollenkaan ilman häntä, ikinä.
Osastolle tosiaan jouduin pakkolepoon, en saanyt kävellä muutakuin vessaan ja takasin sängylle makaamaan, en saanut edes istua.
Supistuksia tuli edelleen vähän väliä.




Olin supistuksen estotipassa 48h + mulla jatkettiin poikkeusluvalla seuraavaan päivään eli 12-24h plussaa. Kortisonit sain 2 kertaa molempiin reisiin, mitkä vahvistaa vauvan keuhkoja, jos oikeasti päättäisi jo tulla.
Verenohennuslääkkeet joka päivä piikillä reiteen myös, rautatabletit yms.
Ja sitten ku tippa otettiin pois, ruvettiin kokeilemaan  uudestaan tabletti versiona otettavaa supistusten estolääkettä, jota kokeiltiin jo kerran.
Mutta mun alhaisten verenpaineiden takia, sain niitä otettua yhden ja ne tipahti heti niin etten saanut toista.
No sama juttu kävi taas, paineet tippui, sain hirveät sydämmentykytykset ja olo oli huono.
Siitä eteenpäin sain sitten vain jos paineet sen sallii, noin 2 kertaa.
Muuten joka kerta hoitaja totesi, ei nyt onnistu, liian alhaiset.
Tässä välissä oli jo katottu joku päivä kohdunkaulan tilanne ja se oli pienentynyt lääkkeistä huolimatta alle 2.
Mutta levon ja päivien jälkeen se oli noussut 3 takasin, ja sain luvan kävellä sen verran että haen oman ruokani. Katsoimme tällä siis rupeaako taas supistelee.

Ekakerta ei oikein ollut kovin onnistunut, koska vissiin olin niin innoissani, että pääsen liikkelle, mutta kroppa oli erimieltä ja meinasi lähteä taju vaikka istuin ruokasalissa.  Koputin hoitajien oveen, että voisiko joku tuoda mun ruoat huoneeseen, että jalat lähtee justiinsa alta, hoitaja saattoi minut takaisin petiin.
Uskoisin, että tossa vaiheessa oli myös sillä lääkkelläkin osuutta asiaan kun olin saanut sen 3h aikaisemmin niin paineet olivat varmaan taas joku 80/50.

Supistukset olivat himmanneet sen verran (ei siis kipeitä, mutta tunsin tietenkin jotakin), niin kyselin kovasti milloin pääsisin kotia.
Torstaina 3 päivän tauon jälkeen lääkäri ultrasi ja tutki tilanteen.
Ja sanoi, että kotia vissiin haluat, johon tietenkin vastasin kyllä.
Tilanne oli pysynyt ennallaan, vaikkakin vauvan pää aivan alhaalla joka on nyt se suurin ongelma.
Eli kotia pääsisin jos en tekisi mitään, eli pakkolepoa kotonakin, ja jos tunnen edes painetta, niin jalat kattoa kohde ja kipeiden supistusten tultaessa heti sairaalaan, koska voin aueta nopeaa jo pehmeiden paikkojen vuoksi ja kun se pää on niin alhaalla että se ``poraa`` itsellensä heti tietä ulos.
Eli voi olla nopeaa pihalla sitten kun ne kipeät supistukset taas alkaa.

Kaikenlisäksi olen ollut jäätävässä räkätaudissa myös tämän kyseisen viikon.
Pää täynnä räkää, kurkkukipeä, yskin hulluna.
Posket ja hampaat kipeät. Ja ääni veks.
No eilen kävin täältä kotoapäin päivystyksessä, niin poskiontelotulehdushan täällä. Kuuri aloitettu ja toivotaan että auttaa nopeaa.
Hammas/poskikipu on vielä, mutta jos se ei lopu vkl aikana niin meen hammaslääkäriin katsomaan
mikä siellä on.

Nyt mennään päiväkerrallaan, hiljaa ja paljon leväten.
Sormet kyllä syyhyää kotona kokoajan tekemään jotakin, olisi niin paljon pihahommia, ikkunanpesua, siivoomista, koira vauvoja, vauvan vaatteidein pesua yms.

Mutta nyt yritän olla tressaamatta kodista.

Tyynelle tietty nyt ollut myös uusi tilanne, äiti ei ollut viikkoon kotona.
Hoitoon meni ensimmäisen kerran, kunnalliseen + ystävä perheeseen päiviksi kun hoitoa ei ole tarjolla, mikä oli lottovoitto!
Typy on onneksi ollut erittäin reipas ja oon yllättynyt miten hyvin hän on tilanteen ottanut.

Välillä mietin, ja oon itkenyt sitä että miksi aina minulle.
Mutta yritän uskoa siihen, että en saa enempää kuin jaksan kantaa.
Ja toivotaan, että loppuajasta tätä tenavaa saa odottaa pihalle.

Ja tietenkin noi lääkkeet, makaaminen, nyt antibioottikuuri eivät ole tehneet kovin hyvää tälle mun herkälle ibs mahalleni.

 Äitienpäivä kahvit sairaalassa.

Täältä sängyn nurkasta mukavaa kesää kaikille, nauttikaa ja eläkää hetkessä.
-Marjo

Kun ei voi suunnitella tulevaa.

Moii! Oon varmaan jokaisen postauksen aloittanut sanoilla, että jäänyt taas tämä kirjoittelu. Mutta nyt se on oikeasti jäänyt aivan ty...